lauantai 21. lokakuuta 2017

Vuosi ja yhdeksän sekä viisi..

Neidit ovat nyt vuosi ja yhdeksän kuukautta sekä viisi. 
Meno on rauhoittunut paljon. Domino hyväksyy Daimin enemmän tasavertaisekseen. Näin ajattelen, kun kyseessä on leikkiminen. Kuluneen kuukauden aikana yhteinen peuhaaminen ja leikkiminen on lisääntynyt huomattavasti. Domino nappaa kiinni Daimin turkista ja retuuttaa puolelta toiselle ihan eri tavalla kuin aiemmin. Daim ei enää käsittelyssä heilu kuin heinämies; massaa on tullut, puhumattakaan korkeudesta. Neidit ovat lähes samankorkuiset. Leikkihetkiä on ollut nyt ihana seurata aamuisin kahvikupin ääreltä. Vieläkin meillä aamusella molemmat saavat pikku lautasella raejuustoa. Dominolla mukana on EffeBalancen omega-öljy ja nyttemmin vielä e-vitamiini. Koska iho-ongelmat eivät ole antibiooteista huolimatta loppuneet, on ajatuksena lisätä aamusatsiin vielä b-vitamiinia. Ruoka meillä jo vaihdettiin vehnättömään ja maissittomaan BritCaren lammas-riisi nappulaan. 
Rauhoittumista on tapahtunut neitien vällisessä suhteessa, mutta myös paljon Daimissa. Vaikka luonteeltaan hän on tuulispää, on kärsivällisyyttäkin jo alkanut ilmetä. Isovanhemmat, jotka hoitivat neitejä syyslomalla pari päivää, eivät kyllä välttämättä ole samaa mieltä. Äitini ihmetteli puhelimessa, kun lenkiltä palatessa Daim oli poikkeuksetta istahtanut kotitien päähän, eikä ollut suostunut liikahtamaan mihinkään. Mummi oli kuulemma eräänkin lenkin päätteeksi kantanut sitten sisään. Voi, miten normaalia chowille. Pappa ei tuon villikon kanssa ollutkaan sitten lenkkeillyt. Oli yhden harjoituslenkin jälkeen suosista luovuttanut mummin hoitoon. No, ei sovi moittia, onhan Daimilla vielä paljon opittavaa hyvistä lenkkitavoista, mutta jos jotain, niin se täytyy sanoa, että tylsää ei hänen kanssaan lenkillä ikinä ole! Ja hiki on taattu 😉

Menneellä viikolla Domino kävi Seinäjoen Evidensialla lonkka- ja kyynärkuvauksessa. Lausuntona Evidensialta tulivat A ja 0. Kennelliitossa arvot putosivat yhdellä pykälällä. 
Kun ChowChown Pevisan mukainen lonkkaniveldysplasian aste on D ja kyynärnivellausunnon raja-arvo 2, ei unelmaa pentusista tarvinnut noiden tulosten perustella unohtaa. Joku ilta jutellessa, mieheni kysyi, että mistä me se sulho löydetään. Yllättävä kysymys, kun meistä se, joka laittaa tuulemaan, olen minä ja tuumaaja hän. 😉  

Huomaatteko muuten, että vii-mein-kin blogin yläpalkki on saanut uuden kuosin? 
Kuva on otettu esikoisen rippikuvauksen yhteydessä heinäkuun loppupuolella. 
Itse olen Fiinikuvan otokseen varsin tyytyväinen. Neidit näyttävät oikein kauniilta. 💓
Kuvauksen ajankohta oli kyllä hyvä! Samanlaista kuvaa ei Daimista enää saisi. Tuon kuvan jälkeen neiti on alkanut harrastaa puutarhanhoitoa ja ilme on sen mukainen.
Muistan kuinka kesätöissä Tielaitoksella raavittiin asfaltin päälle kasvanut nurmikko pois tiekarhulla. Meillä Daim tekee aitauksessaan nyt ihan samaa!! Ensinhän se siis kesällä pemotti ne turvepaakut ja kaivoi sen kuopan, sitten katkoi mun Jasminit ja nyt raapii nurtsia. 
Voi mitähän juuri sen ToDo-listalla on ensi kesän varalle?!?

maanantai 9. lokakuuta 2017

Ajatuksia viikonlopun jalostusseminaarista..

Menneen viikonlopun ChowChow-yhdistyksen järjestämä jalostusseminaari Ojakkalassa nosti pintaan monenlaisia mietteitä. 
Kaiken a ja o oli se, että viikonloppu oli ihan vain mun omaa aikaa. 
Perheenäidille periaatteessa suotavaa ja ansaittua, mutta olalla piipittäviä piruja, jotka marmattivat kotona jo odottavista ja viikonlopun aikana yhä enemmän lykkääntyvistä ja kertyvistä töistä, oli kyllä merkittävissä määrin huomattavissa. 
Kotiin palatessa oli ihana huomata, miten perhe oli laittanut hiat heilumaan. Trampoliini oli purettu ja rippijuhliin hommattu pingispöytä oli talvisäilötty. Pyykkiä oli pesty ja sängyt pedattu. Ehkä täällä ihan selvittäisiinkin hengissä ilman iänikuista marmattamistani. 
Viikonlopun majoituin Nuuksion hotellissa. Paikan valintaan vaikutti Ojakkalan läheisyys ja huomattava huokeus. Suuria vaatimuksia ei juurikaan ollut; kuuma suihku, puhdas peti ja  perus aamupala. Nämä kriteerit täyttyivät Nuuksiossa vallan hyvin.  Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi ympäröivä luonto suonut aivan ihanan elämyksen. Puhumattakaan siitä, jos D&D olisivat olleet mukana. Ihanat lenkkimaastot!
Kun ottaa huomioon, että meillä "kaikki" on alkanut vasta maaliskuussa 2016, niin olinhan minä nyt siis niin vihreä tomaatti siellä luennoilla kuuntelijana, kuin olla ja voi. 
Konkareilla oli mielipiteitä; minä olin totaalinen kuunteluoppilas. 
Ja totaalisesti siis hyväksyn tämän asetelman. 
Kuitenkin kotiin ajellessani... oli mulla sellainenkin ajatus, että prk, ei sulla oo oikeutta mun ajatuksia ja mielipiteitä talloa!!
(prk ei tarkoita tässä purkkia, vaan eteläpohojalaasta voimasanaa) 
Tästä päästäänkin Juha Kareksen sunnuntain luentoon,  
jossa vahvana tuli esille se, että tee omaa juttuasi, äläkä piittaa toisten sanomisista. Pidä pääsi! Vahvasti yhteistä Kareksella ja lauantaina puhuneella Kennelliitton Kirsi Sainiolla oli se, että älä yritä kontrolloida muiden tekemisiä. Tee omaa juttuasi. Sainio antoi todella syvälle iskeytyvän, yleispätevän hetken puhuen siitä, miten toinen tekee niinkuin tekee, etkä sinä pysty hänen tekemistään estämään tai oikeaksi muuttamaan. Ja mikä sitten on edes yleispätevästi "oikea". Harmittavaa, ettei noita luentoja saa äänikirjoina. En ehtinyt luonnollisestikaan kirjoittaa pitkää ajatelmaa ylös, kun olin siitä niin haltioitunut ja nyt en saa sitä enää palautettua mieleeni. Muistoon jäi vain fiilis siitä, miten päänsisäisesti nyökyttelin ja hoin, että "nii-in" " juuri niin". 
Kirsi Sainio ja Juha Kares olivat luonnollisesti minulle uudet tuttavuudet. Sainio puhui korkealta ja kovaa. En ymmärtänyt...monia asioita, mutta miten hienoa kuunnella ihmistä, joka sielunsa palolla kertoo ja jakaa tietämystään. Sainio oli nainen, josta kilometrin päähän loisti ammattitaito, viisaus ja arvostus omaa alaa kohtaan, ylpeys tehdystä työstä. 
Samat piirteet osuvat ja upottavat myös Kareksen. Laaja tietämys, kokemus, ammattiylpeys. 
Ja siinä ne meidän edessämme luennoivat. Puhuivat vuosikymmenistä. Ja aikaansaannoksistaan. 
Ja minä mietin, että mitä minä olen saanut aikaan? Missä ovat minun vuosikymmenteni aikaansaannokset? 
"Aiotko sä kasvattaa?" 
En , en aio. 
Viikonlopun jälkeen se ajatus on hyvin vahva. 
En aio kasvattaa, en jalostaa. 
Mutta aion, jos Luoja suo ja kaikki menee hyvin, suoda Dominolle mahdollisuuden olla emä. 
Aion suoda meidän perheelle mahdollisuuden kokea Dominon raskauden, pennuttamisen ja pienten tassujen äänet meidän omassa kodissa. 
Aion antaa mahdollisuuden ihanille uusille ainutlaatuisille kokemuksislle ja ikimuistoisille muistoille. 
Mitä jalostamiseen tulee, niin sitä teen tuossa keittiön lasivitriinissä, jossa GreenGaten astiat vaihtuvat vuosien saatossa yhä kauniimpiin. 

lauantai 23. syyskuuta 2017

Uusia alkuja

Osallistuimme menneellä viikolla nuorimmaisemme vanhempainiltaan. 
Salin eteen saapuivat kaikki koulun opettajat; monet tutut kasvot jo yhdeksän vuoden ajalta.
Siinä istuessani kasvoni muodostivat hymyn. Viimeistä vanhempainiltaa tiedettiin vietettävän. Edessä seisoi monia lasteni opettajia. Taitavia ammattilaisia. 
Mutta niin....Fressejä! Pirteitä! 
Aivan eri tyyppejä kuin keväällä!?!
Niin....
He kaikki olivat saaneet uuden alun! 
Uusi lukuvuosi ja uudet kujeet. Monilla uudet oppilaat, kaikilla uudet haasteet. 
Oli ihana nähdä heidät innosta puhkuen, ylpeinä kertoen omasta luokastaan. 
Monille uusi alku sijoittuu uuteen vuoteen, opettajille syksyyn ja koulun aloitukseen. 
Katsoin sairaslomalla elokuvan Valo meren yllä.  
Siinä "pääosassa" oli majakka, jonka nimi oli Janus. 
Janus viittasi tammikuuhun, joka katsoo tulevaan vuoteen, mutta myös menneeseen. Nimi oli kuvaava siten, että majakka oli keskellä merta, katsoen sekä itään, että länteen. 
Tammikuu on meille monille jotenkin uuden alku. Lupaukset tulevalle vuodelle ja fressi lähtö.
Uudelle vuodelle tehdyt lupaukset on helppo kertoa lähipiirille niin, ettei kukaan pidä sinua hörhönä, tai jos pitää, niin aikanakin saat syyttää uutta vuotta ja typerää tapaa luvata jotain tulevalle vuodelle. 
Minä olen tammikuun lapsi. Kaikki tärkeät itse päättämäni muutokset, laihikset ynnä muut sijoittuvat aina tammikuuhun ja vielä tarkemmin vuoden vaihteeseen. 
Tai maanantaihin. 
Laihistahan ei tiedettävästi voi aloittaa muina päivinä. 
Menneellä viikolla nämä uudet alut tökkivät minua suunnasta jos toisestakin lähes päivittäin. Jäivät mielen päälle. 
Tiedätkö, kun joskus joku asia jää mieleen, etkä pääse siitä millään eroon? 
Perjantaina lapsi astui ovesta sisään, huikkasi iloisesti "moi". 
Ja sillä samalla hetkellä se iski! 
Uusi alku. 
Kello 12. Ja lapsi sai uuden alun. 
Minä en tiedä, mitä hänen aamuunsa on mahtunut. Mutta minun kanssani hänellä oli mahdollisuus uuteen alkuun ja se alkoi iloisella moilla

Toivottavasti tämä päivä voi olla uusi alku jollain tapaa myös meille. 
Uusi alku ilman nilkan lastaa...
Uusi alku tyhjäksi pestyllä pyykkikorilla 
tai uusi alku maukkaan uuden luun kanssa 💓
 

Mitä murun pienessä mielessä liikkuu....


  

tiistai 19. syyskuuta 2017

Unohtumattomia hetkiä työtunteja laskematta.

Lojun sohvalla, nilkka koholla. 
Astuin sunnuntaina terassilta nurmikolle. Tai ajattelin astuvani. 
Löysin itseni sitten makaamasta nurmella. Kylki ja lonkka alkoivat pikku hiljaa kastua märästä nurmesta, kun en voihkinnaltani heti päässyt ylös.  
Nilkutin sisään ja sanoin tyttärelle, että nyt kävi pahasti. 
Yksi askel muutti tämän viikon kulkua merkittävästi. 
Jalka on jo antanut paljon periksi ja jomottava särky loppunut, mutta varata sille ei pysty. 
Lapsiryhmän ohjaajana tällainen jalkapuoli ei menesty, vai oletteko kuulleet ryhmästä, joka kuuntelee nelisen tuntia satuja tyytyväisenä tai ohjaajasta, jonka ääni kestäisi neljän tunnin eläytyneen sadunkerronnan? Alkaisi varmaan jossain vaiheessa olla sen verran monotonista, että koko ryhmän päälle saisi levitellä vilttejä, ja sammutella valoja. 
Päiväunet ovat muuten yksi parhaista asioista, joita muistelen kotiäiti-vuosiltani. 
Harmittaa yli kaiken, kun meitä ei ole yhtäkään liikaa. Siis meitä ohjaajia. 
Juuri siksi sinnittelen nyt kaikkeni, että lojun vain. Levitän tunnollisesti kylmägeeliä ja seuraan olohuoneen kellosta, miten harvoin pystyn ottamaan lähdön lattialle. 
Kun aamulla kasaa kaiken tarvittavan mammonan lähietäisyydelle ja minimoi juomisen, voi sohvallalojumisesta tehdä lähes taidetta. 
Ja sitten se tapahtuu; pleikkarin ohjaimesta loppuu akku...
Sohvan molemmin puolin kuuluu tasainen kuorsaus. 
Blondi ärisee, kiljahtelee ja vikisee välillä. Näkee kai jotain unta. Eebenbuu senkuin kuorsaa. 
Sunnuntaina, juuri ennen ruohonjuuritasolle laskeutumista, pesin lattiat. 
Nyt ne näyttävät taas pesua kaipaavilta. 
Koirankarvan ympärille kietoutuneita villakoiria on kerääntynyt seinän vierustoille ja leluja on hujan hajan lattialla. 
Tutustuin menneellä viikolla uuteen mukavaan ihmiseen. 
Olen useasti juttutuokiomme jälkeen miettinyt erästä hänen lausettaan, itsekseni hymyillen.
En nyt sanatarkkaan muista lausetta, mutta sisältö oli kutakuinkin sellainen, että " ...meille ei tule koiraa. Siinä on ihan työtä, kun siivotaan lasten jäljet..." 
Saatteko kiinni siitä, miksi minua hymyilyttää?!?
Siis lausehan on ihan totta. 
Vanhempana hoidat lapset ja se on merkittävä työ. 
Sen uurastuksen päälle kun vielä mietit kaikki lenkitykset, syötöt, mahdollisesti tihentyneet imuroinnit, lattian pesut, karvan huollon, puhumattakaan eläinlääkärikäynneistä tai loma-aikojen hoitopaikan murehtimisista...
Listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka pitkälti! 

Ja siltikään....
päivääkään en antaisi pois.
💕


lauantai 16. syyskuuta 2017

Vuosi ja 8 kuukautta / 4,5 kuukautta tassuttelua.

Kävelen hiljaisessa talossa olohuoneeseen.
Jalanpohjassa pistelee.
Ai, katsos, yksi värikynä vähemmän tässä taloudessa. 
Ihan turha ruveta keräämään noin pientä silppua. Odotellaan "teinien aamua" ja imuroidaan vasta sitten. Nuorison vanhemmat tietävät tässä kohtaa, että silppua on matolla seuraavat kuusi tuntia...vähintään. 
Silppuri on neljä ja puoli kuukautta vanha. Sen pari hammasta on jo lähtenyt, mutta tehoon niiden puuttumisella ei ole ollut mitään vaikutusta. Matolla viettämänsä aika ei luultavimmin ole ollut pitkä. 
Mattoon se ei kulkeissaan juurikaan koske. Se pomppii kuin NallePuhin ystävä Tiikeri. 
Pompahtaa sohvalle, jonka piti olla vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisen turvapaikka. 
Sille suotiin pitkin hampain tuo turvapaikka, kun ajateltiin sen se tarvitsevan. 
Sille opetettiin hyppääminen. Sille annettiin lupa hyppäämiseen. 
Oli varjeltu koko elämä hypyiltä, jotta kehittyisi hyvin. 
" Naurettava turvapaikka ", ajattelee neli ja puolikuukautinen. 
 Keittiössä silmiin iskee perjantaina Evidensiasta kotiutettu paperikassi. 
Surullisen täysinäinen.
Neli ja puolikuukautinen sai Miia Nyrhilän tarkan syynäyksen, lämpimän huolenpidon, rokotuksen ja kynsien leikkuun.  Samalla tehtiin myös passi. Painoa oli 14,4 kiloa, kiinnostusta omalääkäriin 0.  
Kun vuoronsa Miialle sai häntää heiluttava ja suloisen sosiaalinen vuosi ja kahdeksankuukautinen, ei vuodatuksesta meinannut tulla loppua. 
" Kun ei se ole ollenkaan oma itsensä, makaa vaan ja on flegmaattinen, ei juokse, ei saa hepuleita. Syö, mutta ei hyvällä ruokahalulla. 
Niin on yritetty helliä ja rakastaa ja laittaa etusijalle, että oikein jo on välillä huono omatunto, kun tuntuu, että kasvaako tuo neljä ja puolikuinen ihan oman onnensa nojassa. 
Aina saa kaiken ensin ja tuplasti enemmän kuin pienempi. 
Ja sitten kaikki tassut ja nilkat on ihan ruvella, kun toinen hakee leikkiin ja näykkii, ja toinen on  niinkuin että " mee ipana hoitoon". 
Ja hännän alta on karva lähtenyt ja punaista näppyä on paljon. 
Ja lonkka on ihan kamala, kun hotspot on laajentunut aivan valtavin mittasuhteisiin.
Ja kun me nyt niin on tunnollisesti nyt syöty sitä EffeBalancen omega-öljyäkin!
Huokaus... Ei kai meillä oikein muuta...." 

Kaiken tämän tuo neli ja puolikuinen kuuntelee hiljaa aloillaan - kerrankin. 
Kääntelee päätään ja näyttää ihan siltä, että " voi että, kun sulla systeri on on nyt vähän hankalaa ". Omaa osuuttaan ongelmiin se ei ymmärrä. Eikä ainakaan myönnä. 
Mietitään mahdollista kohtutulehdusta. Ultrataan. Puhdasta on. 
Kuunnellaan sydäntä. Hyvältä kuulostaa. 
Verikokeisiin ei tässä vaiheessa lähdetä. Omalääkäri tuntee jo mamin empatiat ja vakuuttaa, että hyvä tästä tulee, seurataan nyt vielä. Juoksuista ei ole kauaa. 
" Jos tälläinen masis tulee aina juoksujen jälkeen, niin OuJee, miten mahtavaa elämä tulee olemaan! " - " Rauhoitutaas nyt...."
Kotiin lähdettiin antibiootin ja antibioottisen voiteen kera. 
Mukaan lähtee myös Vetramil-hunajavoide ja Betadine. 
Ja kevyt kukkaro....
Mutta sekään nyt niin hirveästi haittaa...
Tänä aamuna kaurapuuro maistuu ihan hyvältä, kun mieli on rauhallinen. 
Usko ja luotto siihen, että tästäkin taas selvitään, on luja. 

Voi hyvin 💓

lauantai 9. syyskuuta 2017

Sairaalan kirkossa

Kuuntelin eilen sairaalapapin kertomaa....
"Käveli munkki muinoin tietä pitkin hevosensa kanssa. Tien vieressä ojaa kaivanut mies mietti, miten raskasta ojan kaivuu oli. Miten kovaa maa oli ja miten aurinko kuumotti ja hankaloitti hänen työtään. 
Munkin lähestyttyä mies tokaisi tälle, miten helppoa oli munkin työ; rukoilla nyt vain! 
Munkki kuunteli ja sanoi:" Saat tämän hevoseni, jos rukoilet Isä meidän -rukouksen niin, ettei ajatuksesi lähde harhailemaan kertaakaan." 
Työmies oli innoissaan! Miten helppo homma! 
Hän aloitti...
" Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon...
Saankohan minä muuten nuo valjaatkin?!? "
Ja hän aloitti uudelleen.
" Isä meidän...
Kuinkahan paljon tuolle pitää vuodessa kauroja ostaa..."

Ei saanut työmies useista yrityksistä huolimatta hevosta. "

Ajattelee usein, että toisella kaikki onnistuu tuosta nuon vain. 
Mutta mulla on vaikeaa. 
Nähdään toisesta pieni palanen ja kuvitellaan sen ympärille kaikenlaista, vaikka todellisuus oikeastaan onkin ihan toisenlainen. Luullaan tietävämme paljon toisen elämästä. 
Mietitään, kuinka onnellisia oltaisiin, jos saataisiin toisen saappaissa tallustaa, mutta ei oikeasti tiedetä, miten paljon ne saappaat saattaa toisen jalkoja painaa ja kulkua vaikeuttaa. Ajatellaan, että minun reppuni painaa paljon ja minulle sen kantaminen on vaikeaa. 
Toisen reppu voi olla paljon kevyempi, mutta hänelle oman reppunsa kantaminen voi olla ihan yhtä vaivalloista tai jopa vaivalloisempaa kuin sinulle omasi. 
Oman elämänsä tietää ja kokee sellaisena kuin se on. 
Tarviiko sitä toisen osaa miettiäkkään? Kun toisen saappaisiin on lopulta mahdotonta solahtaa.






perjantai 1. syyskuuta 2017

Ompa outua...

Kodarin oven avatessa tuntee jo syksyn varpaissa; "mene nyt ulos, älä mieti".  
Vinkiää ovi kiinni ja villasukat jalkaan, lämmin kuppi kahvia käteen. 
Oven takaa kuuluu rapinaa. " Ä-l-ä raavi! Mahtavaa, kun ovesta menee pinta rikki, niin se vetää sisäänsä kaiken kosteuden, paisuu, kuin pullataikina ja täytyy vaihtaa. Etkö ymmärrä?"
Eihän se mitään ymmärrä, katsoo vain suurilla silmillään ja anoo aamunamupalaa. 
Se saa murusista kootun luun. Isompi saisi pekonilla ympäröidyn, mutta se ei ole kotona.
Se lähti eilen mummolaan. 
Koko viikonlopuksi.  
Tuulispää jäi kotiin. 
Ei ole yksinään niin tuulispää; on toki, mutta arastelee, ja ihmetykseksemme miettii jopa, ennenkuin menee päätä pahkaa. 
Kiertelee ja kuusailee; mihin nyt peppuni istahdan, kun ei ole toisen hantää tai tassua, jonka päälle yleensä itseni asettelen.
Kuka nyt kovalla lattialla makoilisi?
Miljoonannen kerran ryöstin eteisen penkiltä mamin karvan, johon ei saisi koskea, kun se on si-sus-tus-ta, eikä leikkikalu. 
Ollaan mieheni kanssa istuskeltu aamuisin, siemailtu kahvia ja seurattu; siinä ne pyörii. 
Tai tuulispää pyörii. 
Vanhempi makoilee ja seuraa; mitä lie ajattelee. 
Kiitteleekö, vai kiroaako meidät alimpaan helvettiin, kun tuollaisen tämän katon alle toimme. 
Ikuisiksi ajoiksi. 
Ollaan siinä tuumailtu, jotta onko se ressaantunut. 
Ei ole saanut hepulia pitkiin aikoihin. Viimeksi silloin, kun tuulispää oli viikon meillä asustanut. On ollut jotenkin masentunut. Hiljaa ja huomaamaton. 
Olisko se nyt ihme, jos olis ihan naatti? Kakskytneljäseittemän tuollaasen Troikan kyydittävänä. 
Mietittiin siinä, jotta me päästään edes töihin, sielon rauhallista. 
Niin se sitten päätettiin, jotta saa viikonlopun omaa aikaa. 
Papan lenkittämistä ja mummin harjauttamista. 
Hiljaisuutta ja lepoa. 
Herkkujakin, vähän salaa...
Aiva niinkun solis sen ymmärtäny!
Eilen ennen lähtöä tuli hepuli! 
Pitkästä aikaa...