Eilen oli tämän työssäoppimisjakson viimeinen päivä.
Haikein mielin heitimme ekaluokkalaisten kanssa moikat.
Viidessä viikossa heihin ehti kiintyä suunnattomasti.
Oma ope oli sairaana, joten vedimme ohjaajan kanssa luokalle pari tuntia.
Koko torstai-ilta siinä meni pinterestiä ja YouTubea selatessa, kun mietin, mitä kivaa, mutta toisaalta myös piilo-opettavaista voitaisiin tehdä.
Laitoin taululle tehtävät väärinpäin ja yksitellen käänsimme aina uuden tehtävän esiin.
Aloitimme "Mikä numero minä olen"-tehtävällä.
Kotoa nappasin keksilaatikon, josta leikkasin toisen ison sivun pois. Tein sinne sopivat numerolaput 1-10.
Vuorotellen lapset pääsivät luokan eteen pitämään laatikkoa ja siellä olevaa numeroa edessään. Tehtävä eteni niin, että lapsi sai kysyä luokkatovereiltaan, numeroon liittyviä kysymyksiä. "Olenko minä suurempi kuin viisi?" "Olenko minä pienempi kuin kahdeksan?" "Olenko minä seitsemän?" Lapsi sai itse antaa viittaavalle luokkatoverilleen vastausvuoron (tämä oli merkittävä tehtävä).
Aikuiselle tämä on simppeli juttu, mutta ekalla, jossa lukujonoa on käyty yhdeksään asti, tehtävä on haasteellinen.
Vaikka lapset tiesivät, että numeroita on 1-10, saattoi silti tulla kysymys: "Olenko minä suurempi kuin 10?". Nyt pitää muistaa, että tässä ei ole kysymys siitä, että lapsi olisi tyhmä.
Näiden viiden viikon aikana olen oivaltanut lukemattomia kertoja sen, miten aika kultaa muistoja! Ja miten itsestäänselvyytenä pidämme osaamiamme asioita. Jotenkin muistamme hyvin niitä juttuja, kun olemme oppineet jotakin konkreettista, kuten esimerkiksi polkupyörällä ajamista, luistelua tai puukolla vuolemista, mutta juuri nuo, että kahdeksan on suurempi kuin seitsemän tai kaikki numerot ennen sitä, jää helposti unholaan.
Minä olen kolmen suht nuoren lapsen äiti, enkä heidän ensimmäisen kouluvuotensa aikana ole alkuunkaan ymmärtänyt mitä suunnatonta myllerrystä he oppiessaan käyvät läpi. Kyllä minä muistan, kuinka matikanläksyjen kanssa joskus keittiön pöydän ääressä pähkäiltiin.
Minä hain kaapista Partyliten kakkukynttilälaatikot ja levitin erivärisiä kynttilöitä pöydälle. Taisi meillä olla muitakin apuvälineitä, mutta nuo kynttilät on jääneet mieleeni parhaiten.
Harmittaa, etten silloin tajunnut omille lapsilleni tehdä helminauhaa, jossa olisi ollut 10 helmeä; viisi kumpaakin väriä.
Tiedätkö, kuinka siinä varmaan olisi käynyt?
Tänään olisimme tehneet helminauhan niin, että lapseni olisi saanut valita viisi yhdenväristä helmeä ja viisi toisenväristä helmeä. Ne olisi väreittäin laitettu helminauhaan. Todettu, että viisi tämänväristä ja viisi tämänväristä ja että yhteensä näitä helmiä on kymmenen tässä nauhassa.
Seuraavana päivänä lapseni olisi ottanut helminauhan esiin. Laskenut yhdenväriset helmet, toisenväriset helmet ja laskenut paljonko niitä on yhteensä. Niin, sinä ajattelet, että juurihan sä eilen laskit, että niitä on viis ja viis ja yhteensä tietty 10!
Mutta tässä on se juju, kun lapsella se ei menekään näin.
Minun lapseni olisi myös saattanut laskea että helmiä on 5 ja 5 ja sitten hän olisi laskenut sormillaan, että paljonko niitä on yhteensä. Ja sinä ajattelet, että laske ne helmet! Ehkä jo tulisi joku vahvikesanakin mukaan :) vai mitä? Minä ainakin muistan, että kyllä joskus kärsivällisyyttä olisi saanut olla enemmän. Nyt en edes halua aloittaa vuodatusta siitä, kuinka neidin kanssa juuri pähkäilemme pinta-aloja ja piirejä tai poitsun kanssa toisen asteen yhtälöitä, mainitsempahan vain, että muistan sitten itsekin vanhana mummona, kun näitä postauksia kiikkustuolissa ajankulukseni lueskelen.
Kun oppiminen tapahtuu niin, että sen huomaa ulospäin; käytöksessä tai kädentaidoissa, on sen kehitystä helppo seurata ja kiittää edistyksestä sekä onnistumisesta. Hurjasti kehitystä tapahtuu korvien välissä koko ajan niin, että sitä ei ainakaan ulkopuolinen pysty huomaamaan. Vauhti; se on jokaisella oppimisessa yksilöllinen. Ja jokaisen vauhti oppimisessa on just hyvä, koska jokaisella vauhdilla pääsee maaliin. Tämäkin on yks juttu, jota olen viisi viikkoa jankuttanut.
Ai, miten nämä jutut nyt sitten sopii pentublogiin?
No, esimerkiksi siten, että chowin kans ei kandee mennä pentukurssille 4 kuukauden iässä sillä ajatuksella, että pentu oppis; sä itse opit ja se on kyllä hyvä, koska sitten kun se pentu on abauttiarallaa kymmenen kuukauden, niin voit sitten opettaa ne samat jutut sille kotona. Chowin vauhti on ihan oma yksilöllinen ja hyvä niin. Silläkin vauhdilla päästään hienosti perille!
