Vielä kerran Sedulla..

Viime viikolla Sedulla juhlittiin meitä alkuvuonna 2017 valmistuneita. 

Ammatin saaneita oli niin monilta eri aloilta, etten pysynyt laskuissa mukana. 

Luonnollisesti myös meidät, kesän kynnyksellä valmistuneet aamu-ja iltapäivätoiminnan sekä koulunkäynnin ohjaajat, oli kutsuttu mukaan juhlaan. 

Valitettavasti juhla oli ajoitettu kello kuuteentoista, joten montaakaan meitä ei paikalla ollut. 

Rehtori, Virpi Lehtimäki, piti ensin puheen Sedun puolesta. Sitten nautimme ihanasta Julia Läspän musiikkiesityksestä. Ely-keskuksesta Marjut Leppänen puhui muun muassa Etelä-Pohjanmaan työllisyystilanteesta  sekä aikuisen opiskelusta. 

Sitten olikin minun vuoroni. 

Opiskelijan puhe....

Kyllä kuulkaas jännitti. 

Kirjoitin tarkoituksella todella arkisen ja jokapäiväisen. Ajatuksena oli, ettei kukaan pitkästyisi ja räpläisi kännykkää puheen aikana. 

En minä sitä sanasta sanaan itse kirjoittanut. Kun ope soitti paria viikkoa aiemmin, oli wordissä vain "Hyvä juhlaväki". Pää löi tyhjää kuin Haminan kirkon kellot. 

Googletin opiskelijan puheita. Hirmuisesti oli politiikkaa ja turhanpäiväistä höpinää. (Anteeksi) 

Muutamia hyviä lauseita napsin control-c, control-v, ja niitten ympärillä tämä sitten rakentui...

Tällasta mä höpöttelin....

Arvoisa juhlayleisö,  opettajat,  sekä ennen kaikkea me vastavalmistuneet.

Tämä päivä on tärkeä päivä. Me ollaan saatu päätökseen yks tärkeä vaihe elämässämme. Tunne valmistumisesta tuo iloa ja myös tervettä itsevarmuutta. Me ollaan valmistuneita, me ollaan valmiita tarttumaan työhön!

Me ollaan tulevaisuuden toivot, me rakennetaan tulevaisuuden Suomea. (virnistys)

Meillä on jotakin, mitä me osataan, mihin meidät on koulutettu. Tämä Sedun koulutuksen tulos on jotakin arvokasta – ammatti.

Samalla kun me ollaan hankittu ittellemme ammatti, me ollaan hankittu jotakin myös toisille ihmisille –avun lähde. 

Jotakin mihin toiset voivat tukeutua ja turvautua. Meitä valmistuneita on täällä monilta eri aloilta, mutta meitä kaikkia yhdistää roolimme työelämässä. Osaamme tarjota apua sille, joka sitä tarvitsee. 

Mä olen valmistunut kesän kynnyksellä aamu- ja iltapäivätoiminnan sekä koulunkäynnin ohjaajaksi. Mä olen alanvaihtaja. Koko elämäni ollut kiinnostunut koulunkäynnistä ja lapsista, mutta jotenkin vasta viime syksynä -nelikymppisenä-  mä pääsin sille raiteelle, jotta nyt tuntuu siltä, että matkanteko on mukavaa.

Meitä aloitti vuosi sitten syksyllä ohjaajakoulutuksessa parikymmentä. Meitä lähti luotsaamaan parivaljakko; Seijat!

Seijoilla on pitkä yhteinen historia Sedun ohjaajakoulutuksessa ja maailmalla jo lukemattomia ammatissaan hyvin menestyneitä ohjaajia. 

Me oltiin onnekkaita, kun meidät valittiin koulutukseen. Meille monille tänne pääsy oli jonkinlainen käännekohta elämässä.

No me alettiin sitten kahlata läpi sitä valtavaa määrää tietoa, jota ohjaajan tulee työssään tietää. Seijat opetti meille paljon lapsista, nuorista, oppimisesta ja oppimismenetelmistä, koulusta ja sen käytännöistä ja siihen liittyvistä lakipykälistä.

Aina sitten välillä noustiin ylös ja hengitettiin kolmion muotoisesti tai tehtiin shaseen piiri.

Meillä oli myös monia muita loistavia opettajia. Ohjaajan kun tulee työssään olla vähän sellainen jokapaikan höylä, että tietäis monista eri asioista.

Liikunnan ohjaamista me harjoiteltiin ja koettiin, että se oli tärkeää, koska tänä päivänä lapset istuu ihan liikaa paikoillaan ja näprää netissä. No luonnollisesti opittiin sitten myös atk:ta, jotta pysyttäis siellä netissä selaavien lasten perässä.

Kallisarvoista oli myös ensiapukoulutus, joka me saatiin. 

And then there was this …wonderful, wonderful Julian Davis. I hope you know, that I’ll always remember this school with warmth because of you.

Meidän opettajat oli aivan huippuja, mutta meitä opiskelijoita oli  parikymmentä ja meillä jokaisella jo elämää takana. Me jokainen tuotiin luokassa esiin omaa osaamistamme ja jaettiin sitä tietoa, jota meillä jo ennestään oli. Autettiin toinen toistamme ja kerrottiin omista kokemuksistamme. Kehittämällä toisen osaamista kehitettiin myös omaamme.

Kaikkea ei kuitenkaan opi luokkahuoneissa. Vähintäänkin yhtä käyttökelpoisia taitoja me opittiin Sedun käytävillä:

Opittiin, että jos oot sinkku, ja vaikka et olisikaan, on todella paljon kohteliaampaa tarjota pastilleja, esimerkiksi Fishermans Frendejä, vaikka tulevalle puolisollesi, tai nykyiselle, kauniista metallirasiasta, sen sijaan että tarjoisit niitä farkkujen  taskussa myttääntyneestä paperipussista

Kun kestitset kavereita, niin kannattaa miettiä etukäteen, onko hän mahdollisesti  semivegetaristi,    pescovegetaristi,     ovo-vegetaristi      lakto-ovovegetaristi tai vegaani. Pian huomaat, että helppoa on tarjota lounas kaupungilla.

Seijat myös vei meitä tutustumaan mitä ihmeellisempiin paikkoihin, mutta aina me osattiin kuitenkin takaisin. Nämä excursiot oli silmiä avaavia. Me päästiin näkemään paljon sellasta, mihin meillä ei ilman Sedua olisi koskaan ollut mahdollisuutta. 

Me saatiin kokemuksia tosielämästä, sieltä, mistä ollaan kuultu vain hurjia huhuja. Ja ymmärrettiin, että noihin paikkoihin meilläkin valmistumisen jälkeen ois mahdollisuus hakea töihin.  

No me oltiin koko syksy aherrettu tosi innokkaasti ja opiskeltu tunnollisesti. Muutos Sedua edeltäneeseen elämään oli meillä monilla, varsinkin meillä äideillä, aika suuri. 

Samalla kun me opittiin uusia asioita koulussa, niin monien perheet oppi uutta kotona.  Meidän perheessä esimerkiksi kaikki osaa nyt käyttää astianpesukonetta ja keittää makaroonia. No,  osaa ne myös ostaa kertakäyttöastioita tai mennä Heseen.  

No, mutta se että osaa soveltaa, on myös tärkeä taito elämässä.

Sitten syksyn päätteeksi joululoma tuli kyllä tarpeeseen. Me oltiin aherrettu paljon. Ja oltiin kyllä jo uupuneita. Mä itse olin vetäny itteni aika piippuun Sedun, avoimen yliopiston ja vielä töiden kanssa. Niinpä sitte sairastuin keuhkokuumeeseen. Onneksi hyvin pitkälti sain sairastaa loman aikana ja mun luokkakaverit kyllä tsemppas ja auttoi mua. Seijat kannusti hienosti takaisin koulunpenkille, vaikka  lääkäri kyllä kehotti vuode lepoon.

Kevät sitten hurahtikin ihan yhtäkkiä.

Syksyn aikana me opittiin valtava määrä teoriatietoa. Sitten pääosin keväällä me oltiin työssäoppimassa. 

Vaikka teoria oli puuduttavaa syksyllä, äkkiä me huomattiin, että teoriassa opitut asiat oli siirtyny käytäntöön ja kasvattanu meidän ammattitaitoa. 

Kevään työssäoppimisjaksoilla me saatiin jo ihan oikeasti näyttää osaamistamme. Me saatiin ihan hyvällä omalla tunnolla kulkea vähän rinta rottingilla ja sivulauseessa puolihuolimattomasti mainita uusi OPSi ja HOJKS:it, niin kuin me oltais ne jo äidinmaidon mukana opittu.  

Kevään aikana moni meidän luokkalainen sai hienoja uutisia; tuleva työpaikka oli löytynyt!

Kevään viimeisenä päivänä Sedussa me kaikki esitettiin toisillemme oman itsemme kasvun puu. Tämä oli viimeinen tehtävä, jonka Seija meille antoi ja myönnetään nyt, että kyllä vähän kuului purnausta, kun ymmärrettävästi meillä jo jalka vipatti kesälaitumille. 

Me askarreltiin sellainen puu, joka me oltiin syksyllä 2016, kun Seduun tultiin. Ja sitten me lisättiin siihen puuhun kaikkea sitä, mitä me oltiin opittu ja miten me oltiin ihmisenä kasvettu.

 Tää päivä, kun me esiteltiin nämä -todella henkilökohtaiset- puut, oli ikimuistoinen. 

Puihin oli vuoden aikana kerääntynyt paljon monenlaisia arvokkaita asioita.

Yks, mikä oli meillä yhteistä, oli se, miten me koettiin, että toisten tuki ja apu oli korvaamattoman arvokasta. 

Meistä harva olis tässä tänään, jos yksin olis koko matka pitäny taivaltaa.

Suuri kiitos luokkakavereille, joiden kanssa tein tämän matkan.  Kiitos vertaistuesta. Kiitos, että sain uusia ystäviä.

Valmistuminen on iso askel. Toisaalta se on jännittävä ja mahan pohjaa kutkuttava, toisaalta myös pelottava. Kun Sedun tuomat rutiinit ja käytännöt loppuu, elämän rytmi on mietittävä uudelleen ja on tehtävä päätöksiä, jotka vaikuttaa suuresti elämään. 

Meillä perheellisillä koko perheen elämään. Tässäkin elämänvaiheessa vertaistuki on arvokasta. 

Tänään, kun me iloitaan valmistumisesta, niin muistetaan, ettei kuitenkaan sekoiteta sitä valmiina olemiseen. 

Vaikka ollaan valmistuneita, niin valmiita ei. Me Sedulaiset pysytään liikkeessä. Me kehitytään! Me pidetään ikuisen oppijan mieli. Joka päivä opitaan jotain uutta ja kehitytään yhä taitavammaksi ammattilaiseksi. Me ollaan rohkeita!

Ja koska onnistuneessa puheessa on hyvä siteerata jotain viisaampaa ihmistä,  - Näin sanoo Seija (ope jaksoi aina muistuttaa, ettei Wikipediaan saa luottaa) Wikipedia, niin haluankin tänään toivottaa rohkeutta tulevaan matkaan Andre Gilden sanoin: 

”Ihminen ei voi löytää uusia valtameriä, ellei hän uskalla kadottaa rantaa näkyvistään”.

Olkaa siis rohkeita ja tarttukaa uusiin haasteisiin innolla.

Lopuksi haluan vielä sydämeni pohjasta onnitella meitä kaikkia tänään valmistuneita. Voimme olla ylpeitä itsestämme, tänään todella on aihetta juhlaan.

Kiitos. 

No. Osasin puheeni ulkoa. 

Silti piti moneen otteeseen takellella. 

Tykkäsivät ne kuitenkin vissiin kuunnella. Itselle jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa. 

Mä olin jo suoraan sanottuna unohtanut koko Sedun, kun rippijuhlat, työpaikan saannin jännittäminen ja sen saaminen sekä Daim ja Daimin ja Dominon välien kehittyminen vei ajatukset niin muualle. 

Kyllä mäkin ajattelin, että en mä tuonne juhlaan kiirehsi, kun töitä olis ollut puoli viiteen, mutta ylitöitä oli niin paljon tehtynä, että karkasin sitten. 

Ja oon tosi onnellinen, että menin. Jotenkin siellä auditoriossa kun hiljentyi, niin muistui mieleen niitä juttuja, joita vuoden aikana siellä tapahtui. 

Olihan se ikimuistoinen ja hyvä vuosi elämässä. Ei sitä käy kieltäminen. 

Paljon me keksittiin marisemista ja valitettavaa, mutta olihan se kuitenki hienoo! 

Kaikki ne hetket, kun syötiin eväitä pyöreillä pöydillä ja juteltiin niitä näitä. Minä nauroin vedet silmissä, kun muisteltiin amisaikoja ja Ford Sierraa...Käppärikäännöksiä...

Voi että...

Mä sain vuoden koulutuksella uuden suunnan elämälleni ja oon siitä suunnattoman onnellinen. 

Kiitos Sedu ja kaikki luokkatoverit. 

Hyvä minä, kun uskalsin olla rohkea ja hypätä tuntemattomaan. 

💓