sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Pikakelattu elämäni...?

Viikko on taas hurahtanut ohi ihan käsittämättömällä nopeudella. 
Jouluun on aikaa seitsemän maanantaita. SEITSEMÄN!
Aivan uskomatonta! Toisinaan tuntuu, että tämä elämä menee ohi ihan pikakelauksella. Ettei kaikesta ehdi millään nauttia niin täysin siemauksin, kuin haluaisi. Sitten toisinaan -onneksi- löytyy niitä hetkiä, kun on aikaa tuumata ja miettiä. Itseni kohdalle tällainen hetki sattui puolihuolimattomasti eilen, kun ajelimme 60 kilometrin päähän ihanan pikkuneidin 1-vuotis synttäreille. 
Jotenkin tuota tuttua matkaa taittaessa ajatukset karkaavat aina omiin isovanhempiini ja heidän pihapiiriinsä. Vietin siellä paljon aikaa lapsena ja jotenkin aina sisimmässäni ajattelin, että tuossa pihapiirissä vietän sitten elämäni omien lapsieni kanssa. Mutta kun eämää elää pikakelauksella, ei kaikkea ehdi kunnolla miettiä. Lähtee innoissaan retkelle ja määränpäässä haavaa pidellessään tajuaa, ettei ottanut mukaan ensiapulaukkua. Kaupan kassalla tuhahtaa itselleen, kun huomaa kestokassin olevan auton takakontissa tai oven pamahtaessa kiinni selän takana muistaa, että avain on sisällä. 
Niin siinä kävi. 
Minulle niin rakkaasta pihapiiristä joku toinen teki kaupat. 
Ja minä jäin tumput suorina nallina kalliolle. 
Vaikka olin AINA tiennyt, että tuo on minun paikkani; siellä minun kuuluu elämäni elää. 
Sitä, mitä siihen elämään olisi tarvittu, en ollut elämän varrella hosuessani ottanut mukaan. 
Tuota eilistä synttärimatkaa  taittaessa puskin ties kuinka monennet kyyneleet takaisin sisään ja purin hammasta. Taas kerran päätin, että nyt loppuu holtiton elämä ilman miettimistä ja tuumaamista. Alan elää hetkessä ja miettiä tulevaa harkiten etukäteen. Toista kertaa en piru vie anna hiekan valua sormieni lävitse. Ainakin niin kauan, kun tämän menetyksen kanssa kipuilen, muistan elää niin, että teen töitä sen eteen, mitä haluan. 
Tämän aamun kynttilä saa palaa taas mamman ja paapan muistolle. 
Vieressä kukkii jo toista oksaa neljällä kukalla Ikean valkoinen Amaryllis. Kolmas oksa on tuloillaan. Mamma kasvatti Amaryllikset aina pitkällä sitkeydellä sipulista saakka. Säilöi kukkineen sipulin navettaan ja haki seuraavana vuonna joulun alla kasvamaan uuteen loistoon. 
Pikakelatun elämän parasta antia ovat kyllä ihanat muistot, jotka onneksi säilyvät pitkään ja joille aina silloin tällöin löytyy aikaa. 
Voi hyvin. 💗

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiva kommentti piristää päivää!